Draaman ja teatterin historia

Länsimaisen teatterin historia ulottuu antiikin aikoihin, jolloin on voitu todistettavasti löytää jälkiä teatterista nykyisessä muodossaan. Jo aiemmin on luonnollisesti ollut esittävää taidetta ja jonkinlaisista näytelmistä on todennäköisesti nautittu jo ihmiskunnan alkutaipaleilla. Erityisen tärkeitä ne ovat olleet uskonnollisten rituaalien yhteydessä, joissa erilaista näyttelemistä harrastetaan alkuperäiskansojen parissa edelleen.

Antiikin Kreikka ja Rooma

Ateenassa teatteria esitettiin sellaisessa muodossa, kun se nykyään ymmärretään. Ihmiset kokoontuivat yleisöksi seuraamaan jotakin etukäteen suunniteltua näytelmää. Kreikassa kehittyivät näytelmien suunnat tragedia, komedia ja satyyrinäytelmät. Usein näytelmäkirjailijat tekivät näytelmänsä nämä kolme suuntausta käsittäväksi kokonaisuudeksi.

Kerronnallisia näytelmiä kutsuttiin tuolloin draamaksi ja periaatteessa mikä tahansa alusta loppuun etenevä juonellinen näytelmä oli draama. Vasta myöhemmin draama vakiintui käsitteeksi vakavasta, jopa traagisesta ja usein realistisesta kerronnasta näytelmissä ja kirjallisuudessa.

Roomaan teatteri levisi hieman Kreikan jälkeen ja se muutti hieman muotoaan, mutta säilytti kuitenkin pääosin samat periaatteet. Pikkuhiljaa näytelmät kuitenkin muuttuivat enemmän koko kansan huviksi. Roomassa näyttelijät olivat usein orjia, toisin kuin Kreikassa. Heidän yhteiskunnallinen asemansa ja arvostus muiden silmissä oli vähäinen.

Keskiaika, renessanssi ja Englanti

Kun kristinusko alkoi levitä Eurooppaan, julistettiin erityisesti Rooman teatteri irstauden ja pahuuden tyyssijaksi. Näyttelijöiden välillä esiintyi nimittäin toisinaan jopa suoria sukupuolikontakteja. Draama sai uskonnollisen merkityksen ja se laajeni pikkuhiljaa myös muualle Eurooppaan. Italian alueella teatteri kehittyi lavastuksen ja muun tekniikan myötä vahvasti omaan suuntaansa.

Englannissa renessanssin aikaan syntyi oma näytelmäkirjailijoiden sukupolvi, jotka lähtivät kehittämään teatteria uuteen suuntaan. Heistä tunnetuin oli luonnollisesti William Shakespeare, jonka näytelmät ovat edelleen tunnettuja ja suosittuja. Teatteri kasvatti suosiotaan ja sitä ohjasivat myös uskonpuhdistukset ja vallinnut poliittinen ilmapiiri.

Realismi ja moderni aika

1800-luvulla näytelmäkirjallisuudessa realismi sai uudenlaisen otteen ja ensimmäisiä kertoja kansa sai mennä katsomaan kertomuksia tavallisista ihmisistä, heidän asemastaan ja tunteistaan. Näytelmissä käsiteltiin myös runsaasti ikäviä ja vaikeita asioita, mikä oli monella tavalla uutta. Realismissa tulivat tunnetuksi muun muassa Henrik Ibsen ja Suomessa Minna Canth ja Aleksis Kivi.

Sotien jälkeen traumatisoitunut kansa alkoi kuitenkin kaivata myös muuta ja realismin ohelle kehittyi muita suuntia, kuten eskapismia ja monia muita näytelmäsuuntauksia. Modernin ajan teatteri koettiin vapaammaksi ja vähemmän rajoittuneeksi kuin aiemmin.